”Kohta tämä helpottaa” #ruuhkavuodet

Yritän kuumeisesti löytää blogia, jonka luin pari päivää sitten ja kiteytti hyvin ajatuksiani. Koska on kiire, en löydä sitä enkä muista edes kirjoittajaa. Tyypillistä. Tässä elämäntilanteessa asiat jäävät kesken ja on vaikea kuulla edes omia ajatuksiaan. Mutta siis blogi, jota yritin etsiä kertoi  siitä, kuinka ruuhkavuosiin annetaan helposti ohjeita, jotka sopivat vain hyvätuloisille. ”Tee osa-aikaista työtä”, ”ottakaa irtiotto lomalle”, ”harrastukset ovat tärkeitä myös aikuisille” ja ”Moni asia on ilmaista”. Vaatii kovasti voimavaroja olla ilmaiseksi iloinen metsäretkellä kuivaksi kuivuneiden eväsleipien kanssa.  ”Ainahan voi kerätä mustikoita”. Ei voi.

Olen sinnitellyt nyt muutaman vuoden vähällä rahalla, unella ja tukiverkolla.  Ja kyllä, olen kiitollinen siitä, että olemme hengissä, olen kiitollinen siitä, että olemme saaneet ruokaa ja vaatteita. Olen kiitollinen perheestä ja meistä.  Aina ei jaksa olla vain kiitollinen. Ei kukaan jaksa.  Olen väsynyt kiitollisuuspakkoon.  Ja väillä kiitollisuuspuhe auttaa.

Ruuhkavuodet ovat niin tunteita herättävä jo terminä. En jaksaisi valittaa, koska kaikki tämä on itse aiheutettua. Eikö itse aiheutetusta rankkuudesta saisi valittaa? Ei saisi. Olen aika herkkä aistimaan, mistä saa puhua ja mistä ei. Niinpä laitoin suuni kiinni ja jatkoin sinnittelyä. Siinä on se vaara, että suu saattaa liimautua kiinni. En sitä paitsi tiedä kenelle oikein valittaisin.  No puolisolle tietysti, mutta olen niin kyllästynyt omaan valitukseen, etten itse jaksa kuunnella sitä.

Minähän teen työkseni tätä: Kuuntelen samassa jamassa olevia. Monilla on vielä rankempaa. On vielä enemmän riitoja, vielä vähemmän rahaa, vielä enemmän korvatulehduksia ja vielä pienempi tukiverkko. Heille kaikille sanon: Hakekaa apua, opetelkaa turvautumaan toisiinne, kaivan MLL:n perhekummi- ja lastenhoitopalvelulaput esille. Ja tietysti: ”Tulkaa parisuhdekurssille, siellä on kivaa”.  On tiedättekö helpompaa olla auttajan kuin autettavan roolissa.

Koska olen keskellä kaikkea tätä, en näe oikein selvästi ja syytän mieluusti suomalaista yhteiskuntaa, joka teki meistä liian individualisteja. Toverit: Taistoon! Yksinpärjäämisen aika on ohi. Se ei ole auttanut ketään. Rakenteisiin täytyisi saada muutoksia. Syntyvyys on laskenut – enkä yhtään ihmettele.  Sumussa yritän haparoida kohti puolisoani, otan kädestä kiinni. Hän sanoo: ”Kohta tämä helpottaa”.  Yksi lause ja kädenpuristus auttaa uskomattoman paljon.

Lapsilleni toivon sitä, että sarjakuvan kaltainen hirviöäiti voisi vuosien saatossa päätyä sittenkin jotenkin onnellisten lapsuusmuistojen osastolle.

Sekavin ja keskeneräisin lausein ja miettein,

Minna



Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *